R.I.P

Kun tuntuu, että vastoinkäymiset ja murheet riittää tulee yleensä lisää paskaa. Tiistaina alkoi työharjoittelu, päivä meni hyvin ja paikka tuntui kivalta. Olin jo ihan innoissani, kunnes koko maailma romahti.Tiistaina sain ensin viestin, ja sen jälkeen puhelun. Puhelun, joka muutti taas elämää aika reilusti. Puhelun, jossa kerrottin hyvän ystäväni lähteneen pilven reunalle meitä katselemaan. Tää pari päivää on tuntunut unelta, pahalta painajaiselta. Kokoajan meinaan laittaa viestiä; "mitä kuuluu? millo nähtäis?", kunnes tajuan.. Ei hän enää koskaan saa sitä viestiä. Emmä enää koskaan saa tietää mitä hänelle kuuluu, eikä me nähä enää ikinä. 

"En aina voi sua ymmärtää.

Oisit ees voinut yrittää,

vaikka joskus tuntuu,

että kaikki on turhaa."

Muistoja on paljon. Niin paljon, etten jaksa edes muistaa kaikkia. Me seurusteltiin joskus kun mä olin 12v, ensimmäinen pitkä parisuhde. Muistan kaiken sanasta sanaan, kun me ensimmäisen kerran juteltiin, eikä mulla koskaan ollut ollut niin hauskaa. Muistan paljon sen jälkeen. Meidän suhde oli mitä oli, mutta ilman sitä suhdetta mä en olis tälläinen. Mä en olis tää Jonna. Meidän ero oli riitaisa, kaikkien muiden paitsi meidän kahden välillä. Me ollaan tehty yhdessä niin hölmöjä asioita! Ketkä järkevät juoksee 12h poliiseja karkuun pitkin Mikkelin mettiä, ihan vaan siks et saadaan olla kahdestaan? Nii, tuskin kovin moni.

"Sä olit perhonen,
jonka siivet eivät kauas kantaneet."

Kymmenen vuotta. KYMMENEN VUOTTA! Melkein puolet mun elämästä. Niin kauan sä olit mun elämää. Niin kauan sä sait mut nauramaan, niin kauan itkemään. Me ei juuri meidän eron jälkeen riidelty. Ei meidän tarvinnu. Me ymmärrettiin toisiamme, mä osasin lukea mitä se millonkin ajattelee ja se tuns mut aika hyvin. 

Mun tekis mieli kirjottaa tähän vaikka kuinka paljon, vaikka mitä muistoja. Mut mä piän ne mun pään sisällä. Vaan mun muistoissa. 

"Nuku rauhassa pikkuinen!"

Love, Jonna