En stressaa, vaik oltas välillä erossa

Ihana pikselimössö! Mutta, tässä on nyt käynyt semmonen hassu juttu, että jälleen kerran oon hävittäny mun kameran laturin. Ja kuka edes oikeastaan nykyään jaksaa kameraa raahata mukana illanvietoissa? Okei, ehkä sitten, jos olis pieni ja sievä kamera, mutta mulla on tuo iso Nikoni, ni äh! Mä en edes tiedä, mistä tulin kirjottamaan, mutta näköjään tää painottu ystäviin. Ja voiko niistä koskaan kertoa liikaa, voiko koskaan kertoa liikaa kuinka rakkaita ne on? Tuskimpa! 

Pitäis varmaan kertoo vähän, mitä meille kuuluu.. No, ihan hyvää oikeestaan! Elämä rullaa eteenpäin omalla painollaan. 

Mä oon saanu uuen ihanan ystävän, tai me ollaan tunnettu jo hetki, mut kokoajan lähennytään vaan enemmän. Se on hassua, miten jonkun ihmisen kanssa voi palaset loksahdella paikoilleen ihan itsestään, ja toinen tietää susta enemmä ku mitä monet sun vanhatkaan ystävät. Se tietää oikeastaan kaiken, mitä tunnen. Ja se osaa samaistua muhun. Se osaa antaa neuvoja, takoa järkeä päähän, mutta ymmärtää, jos en tee niin. Se tietää miksi. Ja joskus hiljaisuuskin on hyväksi, kumpikaan ei puhu, silti ei tunnu ahdistavalta. Ikäeroa on pari vuotta enemmän kuin muiden kanssa, mut sekään ei vaikuta. Tiedän että voin soittaa sille, oli kello mitä tahansa. Tiedän, et sen ovi on aina avoinna mulle, ja voin mennä sinne vaikka keskellä yötä jos haluan. Ja sama on toisinpäin. Ja hauskinta tässä on se, että tutustuttiin Mikkelin äidit - facebook ryhmän kautta, ku joskus huutelin kahvitteluseuraa siellä! Eli, kannattaa vaan rohkeasti huudella noissa ryhmissä, varsinkin jos tuntee itsensä yksinäiseksi. Ei tiedä koskaan, millaisia aarteita sieltä löytyy! 

Mutta, on ne vanhatkin ystävät vielä rakkaita. Mut, jotenkin helpompi puhua "ulkopuoliselle" ystävälle, joka ei tunne sun muita ystäviä tai juuri muitakaan läheisiä sun elämässä. Tai ole vetänyt susta johtopäätöksiä sun vanhan elämän takia. On ystäviä, joiden kanssa pieni välimatka tekee välillä vain hyvää. Eikä tarvitse soittaa joka päivä. Silti ne tietää. Ne tietää susta silti kaiken. Ja sä haluut kertoo niille aivan kaiken. Ne pienetkin ilot ja surut, vastoinkäymiset ja onnistumiset. Ne, jotka saa sut nauramaan vaan yhdellä katseella, vaikka ois kuin huono päivä. Kai teilläkin on tämmöisiä ystäviä?

Päivitin yks päivä facebookkiin tekstin "En anna avainta mun ajatuksiin", ja no, pari hyvää ystävää tuli huutelemaan sinne, etten annakkaan. Mutta, taian mä kuitenkin antaa. Jos mua osaa lukea. Jos ottaa pienistä sanoista kiinni ja alkaa tulkitsemaan niitä. Tottahan se on, etten mä ala selittää asioita. Eiei. Ehkä se vaatii sen rauhottumisen, saunanlauteen ja pari tuntia. Ja toinen näistä "vanhoista" ystävistä osaa lukee mua ku avointa kirjaa, jos se sille päälle sattuu. Niin mäkin kyl sitä. Se on jännä, miten joidenkin kanssa vaan tulee niin läheisiksi, että vaikka tappelisi pahasti, sanoisi ilkeitä asioita, asiat saadaan aina sovittua ja toinen pysyy siinä. Mä uskon, että mulla on nyt semmosia ihmisiä ympärillä jotka ei ihan heti häviä. Enkä mä haluakkaan. Ne pari tärkeetä, ne on kultaakin kalliimpia, timanttiakin vahvempia. En mä tarvi satoja kavereita mun ympärille, riittää et on muutama spesiaali. 

Love, Jonna

Ps. Ootte rakkaita.