tiistai 31. maaliskuuta 2015

ULIULI


Kaikki tuntuu niin turhalta, voimia vievältä ja rankalta. Mä voin kertoo, et tää on ollu yks rankimmista vuoden alotuksista ikinä. Mä oon niin poikki. Mun tekis mieli hautautua sängyn pohjalle, nukkua vaan ja herätä joskus kesällä. Eikä tuo sää kyllä auta tähän oloon ollenkaan. Mut ehkä taivaskin itkee mun kanssa? En tiedä. Mä haluun vaan olla onnellinen, olla stressaamatta mistään ja makoilla aurinkorannalla. Onneks lähetään 2.5 siskon ja sen miehen kanssa Turkkiin. Jospa sieltä saisin voimia jatkaa tää vuosi loppuun (lohduttavaa, ei sitä oo enää jäljellä ku 9kk). 



Mä oon vaan ollu töissä, eikä sekään tunnu hyvältä. Mut eipähän tarvi murehtia yksin kotona juttuja. Tässä kävi nyt niin, että pari ihmistä lähti mun elämästä. Sekin oli kirsikka kakun päälle. Helvetti, miks tää on tämmöstä? Miksen vaa voi hymyillä, nauttia elämästä, pitää hauskaa ja mennä innoissani töihin? Mä haluan takasin kouluun. Mä haluun olla enemmä mun lapsen kanssa. Mä haluan ulkoilla AURINGON  paisteessa ja nauttia elämästä. 

Mulla on ikävä mun ystäviä (peksu, suakin!), mulla on ikävä sitä tunnetta kun nauraa koko mahansa pohjasta, kun kyyneleet tulee silmiin, siitä ilosta nimittäin. Mä haluun heilua hulluna humalassa, tanssia jalkani kipeeks, mä haluun viettää aikaa mun pojan kanssa, leikkiä autoilla tietäen, ettei koko päivänä tarvii lähtee yhtään mihinkään. Mä en jaksa tapella aamuisin vaatteiden pukemisesta, en illalla nukuttamisesta. Kiireettöminä vapaapäivinä ei tartte. Mä saan vaikka makoilla päivän sohvalla tai lattialla peiton alla, voidaan pitää piknikkiä olohuoneen lattialla tai juoda kaakaota sohvalla. Sitä mä haluan. Mä haluan olla onnnellinen. 


Love, Jonna

perjantai 27. maaliskuuta 2015

R.I.P

Kun tuntuu, että vastoinkäymiset ja murheet riittää tulee yleensä lisää paskaa. Tiistaina alkoi työharjoittelu, päivä meni hyvin ja paikka tuntui kivalta. Olin jo ihan innoissani, kunnes koko maailma romahti.Tiistaina sain ensin viestin, ja sen jälkeen puhelun. Puhelun, joka muutti taas elämää aika reilusti. Puhelun, jossa kerrottin hyvän ystäväni lähteneen pilven reunalle meitä katselemaan. Tää pari päivää on tuntunut unelta, pahalta painajaiselta. Kokoajan meinaan laittaa viestiä; "mitä kuuluu? millo nähtäis?", kunnes tajuan.. Ei hän enää koskaan saa sitä viestiä. Emmä enää koskaan saa tietää mitä hänelle kuuluu, eikä me nähä enää ikinä. 

"En aina voi sua ymmärtää.

Oisit ees voinut yrittää,
vaikka joskus tuntuu,
että kaikki on turhaa."

Muistoja on paljon. Niin paljon, etten jaksa edes muistaa kaikkia. Me seurusteltiin joskus kun mä olin 12v, ensimmäinen pitkä parisuhde. Muistan kaiken sanasta sanaan, kun me ensimmäisen kerran juteltiin, eikä mulla koskaan ollut ollut niin hauskaa. Muistan paljon sen jälkeen. Meidän suhde oli mitä oli, mutta ilman sitä suhdetta mä en olis tälläinen. Mä en olis tää Jonna. Meidän ero oli riitaisa, kaikkien muiden paitsi meidän kahden välillä. Me ollaan tehty yhdessä niin hölmöjä asioita! Ketkä järkevät juoksee 12h poliiseja karkuun pitkin Mikkelin mettiä, ihan vaan siks et saadaan olla kahdestaan? Nii, tuskin kovin moni.

"Sä olit perhonen,
jonka siivet eivät kauas kantaneet."

Kymmenen vuotta. KYMMENEN VUOTTA! Melkein puolet mun elämästä. Niin kauan sä olit mun elämää. Niin kauan sä sait mut nauramaan, niin kauan itkemään. Me ei juuri meidän eron jälkeen riidelty. Ei meidän tarvinnu. Me ymmärrettiin toisiamme, mä osasin lukea mitä se millonkin ajattelee ja se tuns mut aika hyvin. 

Mun tekis mieli kirjottaa tähän vaikka kuinka paljon, vaikka mitä muistoja. Mut mä piän ne mun pään sisällä. Vaan mun muistoissa. 


"Nuku rauhassa pikkuinen!"




Love, Jonna

maanantai 23. maaliskuuta 2015

En stressaa, vaik oltas välillä erossa




Ihana pikselimössö! Mutta, tässä on nyt käynyt semmonen hassu juttu, että jälleen kerran oon hävittäny mun kameran laturin. Ja kuka edes oikeastaan nykyään jaksaa kameraa raahata mukana illanvietoissa? Okei, ehkä sitten, jos olis pieni ja sievä kamera, mutta mulla on tuo iso Nikoni, ni äh! Mä en edes tiedä, mistä tulin kirjottamaan, mutta näköjään tää painottu ystäviin. Ja voiko niistä koskaan kertoa liikaa, voiko koskaan kertoa liikaa kuinka rakkaita ne on? Tuskimpa! 

Pitäis varmaan kertoo vähän, mitä meille kuuluu.. No, ihan hyvää oikeestaan! Elämä rullaa eteenpäin omalla painollaan. 
Mä oon saanu uuen ihanan ystävän, tai me ollaan tunnettu jo hetki, mut kokoajan lähennytään vaan enemmän. Se on hassua, miten jonkun ihmisen kanssa voi palaset loksahdella paikoilleen ihan itsestään, ja toinen tietää susta enemmä ku mitä monet sun vanhatkaan ystävät. Se tietää oikeastaan kaiken, mitä tunnen. Ja se osaa samaistua muhun. Se osaa antaa neuvoja, takoa järkeä päähän, mutta ymmärtää, jos en tee niin. Se tietää miksi. Ja joskus hiljaisuuskin on hyväksi, kumpikaan ei puhu, silti ei tunnu ahdistavalta. Ikäeroa on pari vuotta enemmän kuin muiden kanssa, mut sekään ei vaikuta. Tiedän että voin soittaa sille, oli kello mitä tahansa. Tiedän, et sen ovi on aina avoinna mulle, ja voin mennä sinne vaikka keskellä yötä jos haluan. Ja sama on toisinpäin. Ja hauskinta tässä on se, että tutustuttiin Mikkelin äidit - facebook ryhmän kautta, ku joskus huutelin kahvitteluseuraa siellä! Eli, kannattaa vaan rohkeasti huudella noissa ryhmissä, varsinkin jos tuntee itsensä yksinäiseksi. Ei tiedä koskaan, millaisia aarteita sieltä löytyy! 

Mutta, on ne vanhatkin ystävät vielä rakkaita. Mut, jotenkin helpompi puhua "ulkopuoliselle" ystävälle, joka ei tunne sun muita ystäviä tai juuri muitakaan läheisiä sun elämässä. Tai ole vetänyt susta johtopäätöksiä sun vanhan elämän takia. On ystäviä, joiden kanssa pieni välimatka tekee välillä vain hyvää. Eikä tarvitse soittaa joka päivä. Silti ne tietää. Ne tietää susta silti kaiken. Ja sä haluut kertoo niille aivan kaiken. Ne pienetkin ilot ja surut, vastoinkäymiset ja onnistumiset. Ne, jotka saa sut nauramaan vaan yhdellä katseella, vaikka ois kuin huono päivä. Kai teilläkin on tämmöisiä ystäviä?
Päivitin yks päivä facebookkiin tekstin "En anna avainta mun ajatuksiin", ja no, pari hyvää ystävää tuli huutelemaan sinne, etten annakkaan. Mutta, taian mä kuitenkin antaa. Jos mua osaa lukea. Jos ottaa pienistä sanoista kiinni ja alkaa tulkitsemaan niitä. Tottahan se on, etten mä ala selittää asioita. Eiei. Ehkä se vaatii sen rauhottumisen, saunanlauteen ja pari tuntia. Ja toinen näistä "vanhoista" ystävistä osaa lukee mua ku avointa kirjaa, jos se sille päälle sattuu. Niin mäkin kyl sitä. Se on jännä, miten joidenkin kanssa vaan tulee niin läheisiksi, että vaikka tappelisi pahasti, sanoisi ilkeitä asioita, asiat saadaan aina sovittua ja toinen pysyy siinä. Mä uskon, että mulla on nyt semmosia ihmisiä ympärillä jotka ei ihan heti häviä. Enkä mä haluakkaan. Ne pari tärkeetä, ne on kultaakin kalliimpia, timanttiakin vahvempia. En mä tarvi satoja kavereita mun ympärille, riittää et on muutama spesiaali. 

Love, Jonna

Ps. Ootte rakkaita.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Maaliskuun LIVBOX!

*toteutettu yhteistyössä

Posti toi yks päivä positiivisen paketin! LIVBOX, hinta on 15.90€, eli ei paljoa siitä, minkä arvoisia tuotteita paketissa on :)! Paketti oli niin ihana, tykkäsin kovasti. Kaikkia tuotteita en oo vielä kerennyt testamaan.














Love, Jonna

torstai 5. maaliskuuta 2015

V*tun vanhukset



Ai että ottaa pannuun! Vanhukset olettaa et nuoret kunnioittaa, nuoret antaa paikan bussissa ja väistää. Joo, tietyssä määrin meneekin niin. Nuori on nopeempi liikkeinen, nuorella on vahvemmat jalat ja parempi tasapaino. Mut kuvitelkaa tuo tilanne, mistä omaan facebookkiin päivitin. Se mummon vieressä oleva paikka oli ainoa vapaa koko bussissa (mun vieressä oli kans paikka). Tää lapsi menee ystävällisesti mummon viereen, kysyy kohteliaasti saanko tulla viereen. Mummo mulkaisee, eikä tee elettäkään liikahtaakseen. Mä en kerenny huikkaamaan perään, et tuu tähä mun viereen, kun se paineli jo bussin etuosaan seisomaan. Eikä lapsella varmaan enää ollut pokkaa multa kysyä. ARGGGGGGGGH. Joku päivä vielä avaan sanaisen arkkuni. 

Love, Jonna