Mulla on hirvee kiire. Kokoajan. Mä en halua jäädä kotiin, mä en halua jäädä yksin. Energiapakkaus iski heti viime viikon tapahtumien jälkeen. Tiedän että jossain vaiheessa tulee voimattomuus, itku ja ikävä. Siitä on jo viikko ja 1 päivä. Mä olin ihan varma, et mä en selviä, etten mä jaksa. Mut mä oon tässä. Onkohan pahin jo ohi? Me ei olla nähty kun nopeesti kerran sen jälkeen. Sekö oli oikeasti lääke, mikä tähän auttaa? Se ettei nää. Se ettei juttele kasvotusten. On asioita mitkä muistuttaa (Turkin kuvia en voi edes ajatella katsovani), on tuoksuja jotka muistuttaa ja niin, ne likaiset vaatteet meidän pyykkikorissa ja hammasharja vessassa. Mä tiedän, jossain vaiheessa tää "suremattomuus" kostautuu. Sillon mä romahdan. Tänää koulussa tuntu sille, et ei helvetti, emmä jaksa. Teki mieli lähtee kotiin, mut sit tulin järkeeni. Kotonahan kaikki ne muistutettavat asiat on. Koulussa saan sentään muuta ajateltavaa. Äh. Mä en tiedä mitä mä teen. Ikävä on kuitenkin suunnaton, vaikken itkekkään. Pää on ihan sekasin.
Love, Jonna
Ootko taas eronnu :o
VastaaPoistaSemmosta jännää käy tässä elämässä joskus.
PoistaOivoi, tekstistä tulee ihan oma ero (jo) vuoden takaa mieleen. Kaikki se suru, itku ja taakse jäänyt elämä.
VastaaPoistaTuntui että kaikki rakkaimmat asiat ja tärkeät tekemiset katosivat. Mutta kyllä sieltä on vaan noustu ja niin nouset sinäkin! Aikansa siihen menee kun tottuu että toinen ei olekkaan siinä vierellä kulkemassa...
<3
PoistaSulle toivoisi kyllä eniten pysyvää parisuhdetta. :/ tämän sanon siis positiivisena asiana, enkä päinvastoin.
VastaaPoistaTuntuu että ansaitsisit just hyvää elämääsi, itseäsi ja poikaasi ajatellen. Mutta tsemppia tulevaan. Selviät varmasti.
Oi, ihana<3
Poista