1v10kk30päivää

Mihin tää aika katoaa? Siitä on kohta 2 vuotta, kun synnytin pitkän sairaalassa olon ja käynnistysten jälkeen maailman ihanimman, suloisimman ja parhaimmalle tuoksuvan pojan. Musta tuli äiti. En voi vieläkään käsittää sitä, että mä tosiaan olen äiti. Parhainta, mitä mun elämässä on tapahtunut ikinä. SYNNYTYSKERTOMUS, tuolta voitte lukea, miten synnytys sitten kuitenkin meni.

Tähän 2 vuoteen on mahtunut niin paljon. Elämäni lyhyimmät 2 vuotta, joissa on tapahtunut niin paljon muutoksia. Mä olen kasvanut henkisesti. Mä olen oppinut itsestäni niin paljon uutta, etten perässä meinaa pysyä. Ihania ihmisiä on tullut mun elämään, osa on hävinnytkin. Perheen kanssa ollaan lähennytty niin paljon, varsinkin siskon kanssa. Mä olen niin kiitollinen kaikesta siitä avusta, mitä sieltäkin suunnalta saan. Mä oon aika onnekas, kun mun lapsella on maailman parhaimmat kummit ja maailman paras isä.

Kahteen vuoteen on mahtunut ero, uusi parisuhde, masennustakin, suuria ilonhetkiä, suuria surunhetkiä, onnea, rakkautta, tuskaa ja ikävää. Silti me ollaan tässä. Tällä hetkellä onnellisempia kuin koskaan.

Mä oon kiitollinen mun ystävistä, jotka jaksaa kuunnella paskana hetkenä. Jotka on tukena kun on vaikeaa. Jotka jakaa mun kanssa ne ilonkin hetket.

Mä olen kiitollinen ja onnellinen tuosta uhmakkaasta pian 2 vuotiaasta, joka niin käy mun hermoille välillä, mutta kuitenkin saa nauramaan myös niinä rankkoina hetkinä. Joka halaa ja pussailee, rakastaa aidosti. Viime yönä mun oli pakko napata viereiseltä sängyltä Niko mun viereen, pussailla sitä ja kuiskata kuinka paljon mä sitä oikeasti rakastankaan. Silittää sitä viatonta, pehmoista poskea. Mä en vaihtais mitään, mä en luopuis mistään. Aloin itkeä, kun Niko tarttu mun sormeen pienellä kädellään ja tuli vielä lähemmäs, painoi päänsä mua vasten, kurkisti varovasti ja painoi silmänsä takaisin kiinni ja hymyili. Täydellinen hetki.

Wää, mä elän taas tällä hetkellä semmoisessa horroksessa, mikä oli sillonkin kun Niko synty. Miten sitä voi rakastaakkaan jotain noin paljon? Miten uhrais vaikka oman henkensä toisen puolesta. Tekis mitä vaan, jotta varmasti saisi toiselle hyvän elämän. Mä en voi aina kulkea rinnalla, mutta voin neuvoa ja opastaa, pyytämään kulkemaan oikeaa polkua. Voin opettaa kohtamaan vastoinkäymiset ja selviämään niistä. Voin tulla rinnalle ja opastaa, kantaa silloin kun omat voimat ovat lopussa. Voin olla mukana kokemassa elämän suuria ilonhetkiä, mutten voi kulkea rinnalla aina. 

Love, Jonna